Tikkienpoistossa

Täytyy sanoa, että tikkienpoistoreissu oli aika energiaa vaativa suhteessa siihen alle 10min operaatioon.

Saan tosin syyttää tylsyydestä ja nakkieni jäätymisestä ihan itseäni: ensinnäkin - jostain kumman syystä minun on ylitsepääsemätöntä muistaa, että aamuisin bussit lähtevät 15 yli, ja vasta puolestapäivästä lähtien 15 vailla. Taas kerran muistin siis väärinpäin, mutta onneksi huomasin asian kuitenkin ennen kuin menin pysäkille seisomaan. Ei kuitenkaan ilahduttanut tieto tunnin päämäärättömästä maleksinnasta, mutta ajattelin sen kuluvan jos kävelen lekuriin pidempää reittiä ja hitaasti.  Ihan hyvä myös sosiaalistaa vanhempaakin koiraa välillä keskustan ääniin, kun se alkaa turhankin paljon tottua tähän lähiön hiljaisuuteen.

Ensimmäinen koira tuli vastaan puistossa ja kierrokset kympissä kiskonut hurttani siinä jotain kohki, mutta rauhoittui onneksi pian ja koira kulki edellämme puiston loppuun ilman välikohtauksia.

Ajtatelin, että hyvä vaan, jos tulee paljon koiria vastaan, harjoitus on aina harjoitusta. Kaupungissa myös harvemmin näkyy rähjääjiä, joten ohitusmateriaali on loistavaa...

Kuljin sitten kohti vesitornin ylikulkusiltaa, ja näin metalliaidan raoista miten siellä käveli mies nätin tummankeltaisen labradorin kanssa. Kuljimme molemma samaa reunaa ja arvioin nopsaan, että kohtaisimme toisemme paremmin juuri mutkassa, josta ylikulku alkaa - ja oletin miehen väistäävän minua, koska kuljin aitaa lähempänä. Sormi meni kuitenkin suuhun, kun aivan paria sekuntia ennen kohtaamista näin miehen loivassa mutkassa kunnolla ja käsitin miehen eleettömistä kasvoista ja koiran varustuksesta, että labradori onkin ylläri pylläri työskentelevä opaskoira ja mies siitä päätelleen näkörajoitteinen. Eivätkä he olleet aikeissa väistää yhtään mihinkään, vaan tulivat vauhdilla suoraan meitä kohti. Olisin ehkä vielä voinut kääntyä ja peruuttaa parilla juoksuasekeella, mutta silloin koirani olisi voinut alkaa vetää taakseen ja kirkua innosta - ja opaskoiraahan ei työssään saisi häiritä edes tuijottamalla saati altistaa sitä toisen koiran kohkaukselle. Menin siis aivan jumiin, eikä siinä auttanut kuin painautua kaidetta kohti, ja pitää omasta koirasta tiukasti kiinni, kun opaslabradori, katse jonnekin kiinnittyneenää, talusti ohitsemme hyväntuulisena kuin olisimme olleet sille ilmaa. Etäisyys minun ja opaskoiran välillä oli ehkä 10cm, mutta ohi pääsivät hyvin.

Onneksi Tekla oli nätisti, ja opaskoira ei kiinnostanut sitä, kun se oli tiukasti toisella sivulla...

Paljon muitakin koiria ohitettiin, ja enimmäkseen sujui nätisti. Ainahan Tekla välillä hinkuu muiden koirien luokse tutustumaan, mitä joku saattaa luulla agressioksi, jos ei ole ennen kohdannut innosta kiljahtelevaa ja haukkuvaa pystykorvaa. Varsinkin nyt kun Teklan liikuntaa on rajoitettu tikkien takia, niin se on ollut kuin perseeseen ammuttu karhu viimepäivät ja tehnyt kaikki pahuudet remmintempomisesta ja minua päin hyppimisestä alkaen. Kyllä huomaa miten liikunta kai sen puute oiraan vaikuttaa...

Mutta, siitä lekurista: vaikka olin paikalla ihan huomattavasti etujassa, pääsimme heti toimenpiteeseen, ja pienestä sätkimisestä huolimatta se kesti vain alle 10 min.  Olin siis pihalla  jo 10.30, ja tunsin syvää tyytyväisyyttä siitä, että ehtisin 11.15 bussiin ilman kiirettä.

Torilla sitten oli mukava huomata, että syystä tai toisesta Noormarkkuun ei kulje yhtään bussia 11-12 välillä, ja seuraavaa vuoroa pitäisi odottaa viimassa yli tunti. Pisti vituttamaan näin suoraan sanottuna - ja koirakin alkoi olla väsynyt kaupungin ärsyketulvasta ja kävelystä. Niinpä se päätti saaneensa tarpeekseen ja löi jarrut pohjaan, kun yritin mennä lehtitelineen ohi kauppatorin kioskin kuululle ostamaan limpparia.  Siinäpä sitten lääpin lehtitelinettä ihmisten katsellessa, ja selitin koiralle, että ei tarvitse pelätä, se on ihan harmiton yms. Mutta, ei se auttanut kuin juuri sen verran, että sain limpparin ostettua koiran mulkoillessa telinettä epäluuloisena.  

Seuraava kohkaus iski kun istuin laiturin reunalla olevalle penkille ja takanamme olevan liikerakennuksen roskistilan ritiläseinämän takana joku tyhjensin kamalalla metelillä niitä roskiksia. Oli pakko lähteä kohta pois, kun koira alkoi ihan panikoida ja pelkäsin sen peruuttavan irti pannasta, kuten se teki viikolla. Kun sitten myöhemmin palasimme katoksen alle käytyämme pienellä lenkillä, tajusi koira, että härregood, ohikulkevat ihmiset näkyvät heijastuksina katon vaaleista pleksipaneeleista ja alkoi tuijottaa ylös. Raasu säikkyi joka kerta, kun porukkaa kulki ohitse luullen, että katosta tippuu pian jotain hirviöitä niskaan.

Kyllä se siinä lopulta rauhoittui, mutta huomasi kyllä hyvin, että ihan maalaiskoiraksi se on muuttunut ja mörköikääkin taitaa yhä pukata päälle, kun se niin kovasti hepuloi hullunkurisistakin asioista...Bussimatkan sentään sujuivat rauhallisissa merkeissä...