Sande RIP

Isäukko soitti kertoakseen, että Sande oli yöllä kuollut nukkuessaan. Kyseessä on siis mustavalkoinen puolipitkäkarvainen Norjasta - 98 tuotu kollikissa. Tarkalleen en muista alkuperää, mutta minulle kerrotun selityksen mukana jollekin isäni norjalaisen työkaverin metsäkissoja kasvatteneelle vaimolle oli käynyt vahinkopentue, ja hän halusi eroon mixipoikasista, jolloin isäni otti niistä kaksi. Ihan ilmaiseksi sai, ja mukaan sai jonkun syntymätodistuksenkin, minkä virallinen painoarvo taisi lähinnä olla nolla.

Ja isänihän siis häikäilemöttömästi vaan  salakuljetti kissat Suomeen naamioidussa häkissä, eihän me nyt mitään karanteeneja... Kantokopan hän vei takaisin Norjaan kissojen kasvattajalle seuraavalla reissulla. Että semmoista siihen aikaan...

Muistan kuin eilisen, kun isäni kaarsi autolla pihaan oltuaan komennuksella pari kuukautta, ja auton takapenkillä oli iso häkkimäinen kantokoppa, jossa paini kaksi aivan ihmeellistsä kissanpentua. Åttle oli valkoinen-vaaleansininen, hyvin erikoisen värinen ja kirkassilmäinen. En ole vieläkään nähnyt edes kuvissa saman väristä kissaa. Sande puolestaan oli maailman suloisin karvapallo. Kantelin koko päivän kissoja pellolla, ja esittelin niille piharakennusta ja metsikköä. Ja, voi surkeus kun äiti illalla sitten kertoikin, että emme voi millään pitää kahta pentua, kun kissoja oli jo niin monta. Sitten pitkin valita ja otin sen pitkäkarvaisen, jonka nimi oli Sande. Veljeni otti Åttlen ja nimesi sen Matiksi, Matti kuoli vain 7.v iässä maksasairauteen ja oli koko ikänsä hyvin arka.

Sandesta ensimmäinen kissani Roope sai ystävän, ja katit olivat koko elämänsä ajan uskomattoman läheisiä. Roopen kuoltua joitakin vuosia sitten tiesimme jo, että Sande ei jaksa kovin pitkään ilman ystäväänsä.

Nyt on vanhat ystävät poissa, kenties yhdessä paremmilla hiirestysmailla. En usko jumalaan tai mihinkään taivaalliseen, mutta jollain lapsellisella tavalla tuntuu hyvältä kun ajattelee kissojen yhä olevan olemassa edes jossain muodossa. 

Kyllä se vaan juuri lapsuudenlemmikeiden poismeno ihan eri tavalla vaikuttaa, kun ne ovat jotenkin niin erityisen kallisarvoisia kaikkien hyvien ja viettomien lapsuusmuistojen jälkeen. Tuo kattimaakarikin edusti niin kirkkaasti jonkinlaista nostalgista haihattelua siitä, miten silloin kerran oli itsekin vaan kamala kolttosia harjoittava pikkukakara, jonka ei tarvinnut pahemmin muuta tehdä kuin sutatta vaatteitaan ja suunnitella niitä koltosia.  Itsellä vielä oli mielestäni ihana lapsuus: iso piha, sokkeloinen ulkorakennus, oma yläkerta ja veski, kämpän takana metsää ja peltoa missä remuta.Tosin silloin se oma lääni ja yksityisyys oli niin itsestäänselvyys, ettei sitä tajunnut arvostaa ennen kuin asui aikuisena aivan keskustassa. Jos voisin ostaa minkä tahansa asunnon, niin ostaisin lapsuudenkotini.

  Sande kyläilemässä meillä Noormarkussa viime kesänä....