Aloitus

Yleensähän sanotaan, että ensimmäisen koiran tulisi olla noin parivuotias, ennen kuin seuraava hankitaan. Syitä on monia: hallittavuus, koulutus, koirien välinen arvojärjestys - ja resurssit. Voisi melkein sanoa, että kaksivuotissääntö on  koiramaailman niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joista poikkeamalla saa fanaattiskuraa niskaansa niin internetin ihmemaailmassa kuin satunaista silmienpyörittelyä tosielämässäkin.

Itse valitsin kuitenkin ottaa kaksi koiraa vuoden sisään. Syyt olivat monenlaiset: elämäntilanteeni on juuri nyt koirille sopiva;  olen kotona virtuaalikoulun takia ympärivuorokautisesti, ja pystyn ajallisesti panostamaan koirien hoitoon töissäkäyvää enemmän. Haluan nyt keskittyä asioihin, joista pidän - kuten koiraharrasteisiin sen sijaan, että olisin toimettomana kaiket päivät. Toivon koirien myös olevan koulutettuja, sekä henkisesti kypsiä, ennen perheen perustamista. Ikää on sen verran, että kello tikittää. Mielestäni kaksi pentua on helpompi toteuttaa kuin kaksi nuorta villiä koiraa ja lapsi.  Ja kaksi koiraa kuitenkin ehdottomasti haluan.

No, miksi et sitten aikaisemmin hankkinut koiria, miksi heräät vasta nyt kiireellä?

Vastaus: asuin viisi vuotta pahasti astmaattisen miehen kanssa, ja talo oli silloin täynnä jos jonkinmoista agamaa, gekkoa ja pytonia. Ne täyttivät tyhijiön, jonka koirista ja kissoista luopuminen oli aiheuttanut. Ja, kun suhde sitten aikanaan tuli tiensä päähän, olin samoihin aikoihin sairas, ja koin pitkän ja uuvuttavan jakson elämässäni. Olin sairaslomalla yhden syksyn, ja kävin keväällä pienissä leikkauksissa. Tulehduksen aiheuttamien liikuntaongelmia takia normaali elämä tuntui yhtä tavoittamattomalta kuin lottovoitto. En edes ajatellut silloin eläintenpitoa, ja annoin syksyn aikana kaikki muut eläimeni pois, paitsi luukadosta kärsivän agaman ja pari rakkainta itse kasvatettua gekkoa. ( Koiran kun voi antaa hoitoon sukulaisille, mutta farmi hyönteisiä ja liskoja terraarioissaan olekaan niin simppeli juttu. Koiralle pitää "vain"antaa ruokaa ja lenkittää, sen melkein osaa jo koiratonkin. Mutta kovin moni ei kylmiltään voi hoitaa herkkien matelijoiden terveyttä, hyönteisfarmia, valoja, lämmitystä, talvilepoa, kosteutta yms...)

Parannuttuani alkoi prosessi. Pitkä suhde oli päättynyt, olin laihtunut ja menettänyt fyysistä kuntoani, olin tippunut kärryiltä koulussa, työkokemuksessani oli aukko. Välillä en tiennyt mistä aloittaa, ja kaiken uudelleen rakentaminen tuntui ylitsepääsemättömältä.  Kelasta napahti milloin mitäkin opintoselvitystä, vaihdoin opintolinjaa, ja haalin kasaan huonekaluja. Tarvitsin kipeästi tavoitteita päästäkseni eteenpäin - ja koiraa olin aina halunnut. Olin tehnyt uhrauksen, ja luopunut astmaattisen kumppanin takia eläimistä, ja äkkiä selkiytyi ajatus: toteuttaisin vielä taas mahdolliseksi muutuneen haaveeni koirasta. Pian sen jälkeen tapasinkin nykyisen miehekkeen, palasin kouluun, aloin taas juosta, ja siirryin elämässä eteenpäin. Selkä tosin pamahti myöhemmin lenkillä, että se siitä juoksusta sitten.

Jossain vaiheessa, kun jo asuin miehekkeen kanssa, hänen asunnossaan, mietin koiraa ensimmäistä kertaa vakavissani nyt se tulee -mentaliteetillä.  Ja, vaikka ajatus tuhoavasta koiranpennusta uudessa, ei-niin-halvassa parkettiasunnossa, hirvitti, niin kysyin mitä mieltä mies olisi koiranhakinnasta Hän oli kuitenkin omistanut lapsena vain kaksi marsua - eikä niillä meriiteillä häntä oikein kehdannut luonnehtia eläinihmiseksi... En siis odottanut liikoja, mutta yllättäen mies suostui helposti koiran ottamiseen, tosin aluksi vain periaatteella: "sitten joskus, jos hoidat sen itse"  - mutta syksyn mittaisen sulatteluajan jälkeen meille tuli kuin tulikin pieni kermanvärinen suomenlapinkoiran narttupentu.  Ja hämmästyttävästi miehekkeestä kuoriutui nopeasti koiraihminen, joka oli aina viemässä meitä kaikkialle sekä utelemassa minne seuraavaksi lähdetään lenkille. Myös miehen  urheilulliset vanhemmat ihastuivat koiraan lenkkikaverina, ja muuttomme jälkeen he ovat hakeneet narttuamme kylään tai lenkille lähes päivittäin. Koiralle tarvitseekin vain sanoa "mummu" - ja se sekoaa ja alkaa toisinaan jopa ulvoa. (Toiset lappalaiset ulvovat ja mölyävät herkästi)

Teklan eli Pennun ollessa pieni päätimme jo toisen koiran hankinnasta.

Ja niin lopulta Ikaros  päätyi meille...