Pelisäännöt ja tavoitteet

Rodunvalinnasta: Tämän blogin päätähti on siis Iksu eli Ikaros, joka on äidin puolelta sekalinjainen, mutta kuitenkin vahvasti käyttöön painottunut keltainen labradorinoutaja uros.

Mutta, miksi labradori? 

Ja vielä melkein kokonaan field trial, vaikka et edes metsästä tai ole pyssyyn eläissäsi koskenut?

No tuota, omasta mielestäni käyttölabradori ei metsästyslinja tittelistään huolimatta ole pelkkä metsämiehen kaveri, vaan yksi monipuolisimmista harrastekoirista -  jopa tälläiselle aloittelijalle sopiva, verrattuna nyt vaikka omalla tavalla herkempään bordercollieen tai tolleriin. Halusin siis silmää miellyttävän kookkaan ja lyhytkarvaisen, mutta kevyen sprintterityylisen  harrastuskoiran, jolla on rodun puolesta jonkinlainen miellyttämisenhalu ilman liiallista pehmeyttä ja ohjaajaherkkyyttä.  En muutenkaan halunnut nykyään suosittavaa harraste-paimenkoiraa sarjasta aussie, bortsu, kelpie, shelti yms, koska talossa on jo yksi voimakasviettinen himopaimentaja. Labradorin rodusta oli myös yli vuosikymmenen verran kanssaelämiskokemusta, ja koin sen olevan mielekäs valinta.

Tunsin myös, että labradorin jalostuksen tason ja päämäärän vaihdellessa suuresti, tulisi käyttöön painottuneessa koirassa varmemmin lapukan loistava luonne ja elämänilo samassa paketissa hermojen ja toimintakyvyn kanssa. En vahingossakaan halunnut yli-innokasta koiraa, jonka on vaikea hillitä itseään toiminnassa. Tai siis, onhan lapukka nyt suuresti innokkuuteen taipuva rotu joka tapauksessa, mutta tuntuu, että harvase päivä näkee näyttiksiä, joilla on kyllä toiminnahalu, mutta ei pätkääkään itsehillintää tai hermoja. Tai sitten tämä surkea efekti johtuu siitä, että kovin moni ottaa lapukan sohvaperunaksi sen perheimagon takia tajuamatta, että labradori on hyvin aktiivinen ja jopa haasteita kaipaava toiminnan koira.

Niin - ja onhan se käyttölinjainen on myös kieltämättä hyvin kaunis koira, ja edustaa itselle sitä, miltä koiran kuuluu näyttää. Keltaisessa on jotain syksyistä kauneutta, ja mustassa synkkää ylpeyttä. Kauniita yhtä kaikki...

Tavoitteista: En ole asettanut selkeitä tavoitteita, en ainakaan sen enempää kuin Toko-harrastus ja taipparit. Toiveena olisi menestyä jossakin lajissa, ja ennen kaikkea omistaa koira, johon suhde on kunnossa - ja joka toimii kuten haluan, silmät motivaatiosta loistaen.

Mutta, ei kai sitä lapsellekaan aseteta tavoitteeksi, että sinusta on nyt tultava akateeminen loistotähti - ja sillä sipuli! Sen sijaan monet vanhemmat kuitenkin haluavat antaa lapselleen parhaat mahdollisuudet menestyä tukemalla ja kannustamalla eteenpäin. Niin ajattelen koirastani: se on minulle ensisijaisesti parhaaseen mahdollisen tulokseen kannustettava perheenjäsen, eikä sitä hankittu painostettavaksi harrastusvälineeksi, johon sitten petytään, jos yhteistyö ei sujukaan toivotulla tapaa. 

Hattua ei silti tietenkään heitetä naulaan heti, jos on vaikeaa, eikä sitä koiraa tarvitse pumpulissa kasvattaa - kyllä siltä voi asioita vaatiakin tai muuten tanssitaan koiran pillin mukaan. Mutta jos ei ole pidemmän päälle koiralla tai ihmisellä kivaa, niin toki aina voi tarkistaa onko itsellä liian isot vaatimukset koiran tai kouluttajan tasoon nähden, ja mennä hetkeksi itseensä.

Pelisäännöt: Ei varmaan ole yllätys, että kaksi nuorta koiraa vastaa tuhovoimaltaan apinalaumaa. Kaksi pentua riehuu helposti - ja kuulemma ainainen leikki nostaa stressihormoonin tasoa, minkä takia koira on oppimiskyvytön ja levoton kroonisesti. Stressi aiheuttaa pitkittyessään aina vakavia terveysongelmia. Tämä on usein arvovaltakiistojen ohella syy, miksi kahden nuoren koiran hankinta tuomitaan herkästi.

Vaikka olen pennun ja junnun omistaja, niin en ole oikeastaan eri mieltä asiasta. Kaksi jatkuvasti hilluvaa nuorta koiraa ei varmasti ainakaan ole hyväksi toisilleen. Mutta sitä en vaan käsitä, miksi näissä puheissa aina annetaan ymmärtää koirien tolkuttoman hillumisen olevan täysin väistämätöntä. Ei meillä ainakaan koirilla ole lupa mennä pitkin pieliä miten lystää, vaan ihminen päättää koska leikki loppuu, ja rajaa leikkihetken oman mielen mukaan.  Eihän kukaan täysipäinen anna lastenkaan sisällä juosta ja mennä miten ne haluavat, niin miksi koirat saisivat niin tehdä? Yhtälailla koirat *pitää opettaa olemaan rauhassa keskenään, aivan kuten lapsetkin. En näe juuri eroa vierekkäin makailevien koirien jatkuvalla väsyneellä leikkihammastelulla, ja veljeni tarhaikäisten lapsien toistensa härkkimisellä television katsomisen ohella. Jos ei osata olla vierekkäin, niin sitten istutaan erikseen, kunnes osataan rauhoittua kaverin vieressä.

* Juu-u! Tiedetään, koirat eivät ole lapsia, mutta jotain yhteistä niillä kuitenkin on  - kummatkin ovat ikuisia opportunisteja sekä erittäin kykeneviä aiheuttamaan vahinkoa itselleen ja asunnolle, jos ei anna pelisääntöjä ja pidä niistä kiinni.

Yksinolo: Koiria ei myös jätetä yhdessä samaan tilaan, vaan kummatkin opettelevat erikseen yksinoloa. En hankkinut toista koiraa toisen viihdyttäjäksi, ja ne ansaitsevat samanarvoisen rauhan kasvaa aikuisiksi. Yksin ollessaan pentu oppii rauhoittumaan, ja olemaan yksin siinä, missä vanhempikin koira. Samalla myös takaan koirien turvallisuuden. Toki tilanteen mukaan ne saavat olla keskenään sitten aikuisina, mutta toistaiseksi ne pitävät seuraa toisilleen, kun ihmiset ovat paikalla valvomassa touhuja.

Arvojärjestys: Uros-narttu valinnalla pyrimme välttämään kähinöitä. Nartumme oli myös jo sen verran isompi(10kk), että kyse ei ollut kahdesta pikkupennusta kuitenkaan, vaan jako on jo nyt selvä.

Koulutusongelmat:

En itsekään ottaisi yhtä aikaa kahta pikkupentua, koska  en usko, että osaisin hommaa kunnolla. Mutta jos ensimmäinen koira on 10kk perustottelevainen perhekoira, niin ei se seuraavan kouluttaminen juuri eroa, vaikka ensimmäinen olisi ollut sen 2.v.

Aloitus

Yleensähän sanotaan, että ensimmäisen koiran tulisi olla noin parivuotias, ennen kuin seuraava hankitaan. Syitä on monia: hallittavuus, koulutus, koirien välinen arvojärjestys - ja resurssit. Voisi melkein sanoa, että kaksivuotissääntö on  koiramaailman niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joista poikkeamalla saa fanaattiskuraa niskaansa niin internetin ihmemaailmassa kuin satunaista silmienpyörittelyä tosielämässäkin.

Itse valitsin kuitenkin ottaa kaksi koiraa vuoden sisään. Syyt olivat monenlaiset: elämäntilanteeni on juuri nyt koirille sopiva;  olen kotona virtuaalikoulun takia ympärivuorokautisesti, ja pystyn ajallisesti panostamaan koirien hoitoon töissäkäyvää enemmän. Haluan nyt keskittyä asioihin, joista pidän - kuten koiraharrasteisiin sen sijaan, että olisin toimettomana kaiket päivät. Toivon koirien myös olevan koulutettuja, sekä henkisesti kypsiä, ennen perheen perustamista. Ikää on sen verran, että kello tikittää. Mielestäni kaksi pentua on helpompi toteuttaa kuin kaksi nuorta villiä koiraa ja lapsi.  Ja kaksi koiraa kuitenkin ehdottomasti haluan.

No, miksi et sitten aikaisemmin hankkinut koiria, miksi heräät vasta nyt kiireellä?

Vastaus: asuin viisi vuotta pahasti astmaattisen miehen kanssa, ja talo oli silloin täynnä jos jonkinmoista agamaa, gekkoa ja pytonia. Ne täyttivät tyhijiön, jonka koirista ja kissoista luopuminen oli aiheuttanut. Ja, kun suhde sitten aikanaan tuli tiensä päähän, olin samoihin aikoihin sairas, ja koin pitkän ja uuvuttavan jakson elämässäni. Olin sairaslomalla yhden syksyn, ja kävin keväällä pienissä leikkauksissa. Tulehduksen aiheuttamien liikuntaongelmia takia normaali elämä tuntui yhtä tavoittamattomalta kuin lottovoitto. En edes ajatellut silloin eläintenpitoa, ja annoin syksyn aikana kaikki muut eläimeni pois, paitsi luukadosta kärsivän agaman ja pari rakkainta itse kasvatettua gekkoa. ( Koiran kun voi antaa hoitoon sukulaisille, mutta farmi hyönteisiä ja liskoja terraarioissaan olekaan niin simppeli juttu. Koiralle pitää "vain"antaa ruokaa ja lenkittää, sen melkein osaa jo koiratonkin. Mutta kovin moni ei kylmiltään voi hoitaa herkkien matelijoiden terveyttä, hyönteisfarmia, valoja, lämmitystä, talvilepoa, kosteutta yms...)

Parannuttuani alkoi prosessi. Pitkä suhde oli päättynyt, olin laihtunut ja menettänyt fyysistä kuntoani, olin tippunut kärryiltä koulussa, työkokemuksessani oli aukko. Välillä en tiennyt mistä aloittaa, ja kaiken uudelleen rakentaminen tuntui ylitsepääsemättömältä.  Kelasta napahti milloin mitäkin opintoselvitystä, vaihdoin opintolinjaa, ja haalin kasaan huonekaluja. Tarvitsin kipeästi tavoitteita päästäkseni eteenpäin - ja koiraa olin aina halunnut. Olin tehnyt uhrauksen, ja luopunut astmaattisen kumppanin takia eläimistä, ja äkkiä selkiytyi ajatus: toteuttaisin vielä taas mahdolliseksi muutuneen haaveeni koirasta. Pian sen jälkeen tapasinkin nykyisen miehekkeen, palasin kouluun, aloin taas juosta, ja siirryin elämässä eteenpäin. Selkä tosin pamahti myöhemmin lenkillä, että se siitä juoksusta sitten.

Jossain vaiheessa, kun jo asuin miehekkeen kanssa, hänen asunnossaan, mietin koiraa ensimmäistä kertaa vakavissani nyt se tulee -mentaliteetillä.  Ja, vaikka ajatus tuhoavasta koiranpennusta uudessa, ei-niin-halvassa parkettiasunnossa, hirvitti, niin kysyin mitä mieltä mies olisi koiranhakinnasta Hän oli kuitenkin omistanut lapsena vain kaksi marsua - eikä niillä meriiteillä häntä oikein kehdannut luonnehtia eläinihmiseksi... En siis odottanut liikoja, mutta yllättäen mies suostui helposti koiran ottamiseen, tosin aluksi vain periaatteella: "sitten joskus, jos hoidat sen itse"  - mutta syksyn mittaisen sulatteluajan jälkeen meille tuli kuin tulikin pieni kermanvärinen suomenlapinkoiran narttupentu.  Ja hämmästyttävästi miehekkeestä kuoriutui nopeasti koiraihminen, joka oli aina viemässä meitä kaikkialle sekä utelemassa minne seuraavaksi lähdetään lenkille. Myös miehen  urheilulliset vanhemmat ihastuivat koiraan lenkkikaverina, ja muuttomme jälkeen he ovat hakeneet narttuamme kylään tai lenkille lähes päivittäin. Koiralle tarvitseekin vain sanoa "mummu" - ja se sekoaa ja alkaa toisinaan jopa ulvoa. (Toiset lappalaiset ulvovat ja mölyävät herkästi)

Teklan eli Pennun ollessa pieni päätimme jo toisen koiran hankinnasta.

Ja niin lopulta Ikaros  päätyi meille...