Koulutuskokemuksia & ajatussikermä

Alan jo pikkuhiljaa uskoa, että jotain on loksahtanut paikoilleen Ikaroksen päässä, koska tänään se taas meni istumaan ja makaamaan oikeista käskyistä edessä ja sivulla. Nyt sitten vahvistamaan, ja puuhaamaan myöhemmin lisää etäisyyttä liikkeen suorittamiseen. Koska, nythän pieni keltainen juoksisi eteeni suorittamaan käskyn, vaikka olisinkin kauempana - ja aika tarpeellista kuitenkin, että se sisäistää käskyjen idean: suorita siinä, missä olet. Nartullemme opetin  asian näyttämällä paikallaan merkkiä, ja antamalla maahan-käskyn. Sen verran elikko oli kehveli tapaus, että näytettyään hetken saimaannorpalta, se meni alas kokeilleen, että näinkö sitä piti tehdä? Ja sitten oli namitusbileet - eikä ollut suurta ongelmaa saada koira istumaan ja makaamaan siellä, missäs se oli. Ikaroksen kanssa voi olla hankalampaa,  sille en edes ole opettanut mitään käsimerkkejä.

Ikaroksen istumiseen tarvitaan myös nopeutta lisää, koska liike on vielä aika laiska - maahanmeno on kyllä mielestäni oikein nopea, ainakin labradorille. Mielestäni Tokossa, ja miksei Agilityssäkin, pitäisi enemmän huomioida rodut, koska esim. labradori ei ole tokossa yhtä sähäkkä ja nopea kuin vaikka bordercollie. Meilläkään ei pahemmin taida olla asiaa minnekään sm-tasolle, vaikka ura tästä urkenisikin kokeissa, koska malit ja bordercolliet jyräävät kyllä tottelevaisuuskokeiden mestaruuksissa mennen tullen. En kuitenkaan  ala hommamaan itselleni sopimatonta ja epämieluisaa rotua siksi, että haluaisin kilpailla tasolla, jonne en tod. näk muutenkaan yltäisi, vaikka painaisin koirien kanssa hiki hatussa vuosikausia. Tyydyn lähinnä elämään siinä toivossa, että edes osa tuomareista ymmärtää, että rodunomainen nopeus vaihtelee, eikä labradori useimmiten voi päihittää malinoisia liikkeiden intensiivisyydessä.

Mutta juu, piti kertoa Ikaroksen pienestä koulutustuokiosta ulkona: menin nimittäin siedättämään reviiritietoista Ikarosta, kun naapureilla oli etupihalla kunnon torikokous: seinänaapurimme päätyasunnnossa asustava ystävä/sukulainen auttoi seinänaapuriamme luomaan lunta katolta samalla kun naapurin metrin korkuiset kakarat juoksivat pihalla jääkiekkomailat kourassa. Myös toinen seinänaapurimme tuli pihalle hakemaan puita ja jäi juoruamaan erään toisen naapurin kanssa. Eli melkein koko rivarin porukka oli etupihalla.

//Aluksi ajoimme autolla siis pihaan, ja nähdessään ne, mailat kourassa, huutavat nulikat alkoi Ikaros haukkua; herra oli vähintäänkin pöyristynyt siitä, että meidän pihalla oli tunkeilijoita, ja vielä lapsia. Naapureita kun ei näy juuri koskaan, joten Ikaros pitää käsittääkseni etu ja takapihaa meille kuuluvana reviirinä: möhkii ja pöhkii, jos joku satunaisesti pihalla liikkuu. Kerran pyysin naapuria antamaan Iksulle possunkorva, ja siihen oikeastaan  loppui etupihalla pöhkiminen, mutta nyt oli ilmeisesti väenpaljous ja kummalliset mailat liikaa pienelle keltaiselle. Ja tietysti lappalainen liittyi räyhäämään, tosin se kyllä ei tainnut oikein käsittää missä mennään, ja möykkäsi lähinnä varmuuden vuoksi. (Joukossa tyhmyys tiivistyy.)//

// muistankin, kun olimme kerran noin 2kk sitten "anopin" etupihalla, ja jäin kummankin koiran kanssa odottamaan, kun miehekkeen äiti palasi hakemaan jotain sisältä. "Mummun" poistuessa Tekla alkoi möykätä, kun sille tulee usein paimenkoirille todella tyypillinen pakottava tarve haukkua lauma kasaan, jos joku lähtee pois. Pikkuinen Ikaros ei vaan käsittänyt, miksi Tekla haukahteli, joten se alkoi pöhkien mulkoilla ympärilleen.  Tekla kun sitten huomasi pienen pennun pöhkivän, niin sekin terästäytyi ja alkoi itsekin pöhähdellä ympärilleen mulkoillen - vaikka ei ilmiselvästi tiennyt missä mennään. Lopputuloksena kummatkin koirat räykyttivät morkooni soiden, minä yritin naurun lomasta komentaa hurttia. Olisi toki pitänyt olla vähän jämäkämpi, ja yleensä olenkin, mutta nauratti vaan kovasti, miten se pöh -pöpöh- pöhöhöhö- räyhhhhräyrhrhrhrh kierre alkoi ja lopputuloksena kumpikaan koirista ei tainnut oikein tietää, missä mennään, mutta kovasti heillä oli asiaa kuvitellulle tunkeilijalle.//

Koirat siis alkoivat nyt räköttää rivarin pihalla, mutta sain komennettua ne hiljaisiksi, ja vein Teklan sisälle. Ikaroksen kanssa jäin ulos ihan vaan katselemaan kaikessa rauhassa porukkaa. Ei Iksulla sitten enää ollut ongelmaa, kun siinä pihalla olimme, ja lähinnä koiruus olisi tahtonut mennä rapsuteltavaksi. Päätin sitten tehdä harjoituksia, kun siinä oli häiriötä sopivasti - kuljimme kontaktissa lasten ja aikuisten välistä postilaatikolle ja takaisin. Käskin myös Ikarosta maahan, ja kerrankin se totteli ulkona - mihin syy lieni ulkoilunuttu, jonka olin sille laittanut. Ikaros on meinaan sen päiväinen vilukissa, ja ei todellakaan halua mennä maahan lumeen, istuukin juuri ja juuri naama nyrpeänä. Nyt hän kuitenkin meni mahaan, vaikka kakarat hilluivat mailoineen lähellä, ja olikin vielä siinä puolisen minuuttia ennen kuin vapautin. Haetutin myös damia, mutta oli kyllä aika kitsasta, kylmä luminen dami oli ihan hyi hyi, ja päätin ettei kannata...

Ikaros on siis reviiritietoinen ja helposti pöhkivä, ehkä hieman epäluuloinenkin tyyppi, joka saattaa aloittaa kunnon vouvouvovuuuu -älämölön karvat pystyssä, jos jossain oikein rasahtaa ja herra luulee, että murtovarkaat tulevat. Kadullakin kertoisi välillä asioita vastaantuleville koirille.

Meillä onkin kohtuu kova remmikuri: Ikaros kävelee hieman takanani/sivulla lyhyessä narussa, remmi löysällä. Yleensä pääsemme koirien ohi hiljaa, tapanani on kieltää välttömästi, jos koiran korvat nousevat -  töytäisen varovasti, mutta jämäkästi koiraa jalallani lapoihin ja kiellän tiukasti, mutta rauhallisesti. Laumanjohtajana minä hoidan ulkopolitiikan, ja korvien nouseminen on kiellettyä, koska se johtaa kyttäämiseen ja kyttääminen johtaa räyhäämiseen. Jos ei oman, niin ainakin vastaantulijan. Jalan töytäisy on myös tavallaan merkki - hidasta ja rauhoitu. Siihen olen käyttänyt apuna lumipenkkaa: kun koira on pyrkinyt ohitseni, niin se on osunut jalkaani tai olen tönäissyt sitä, ja koira on joutunut hidastamaan taakseni tajuten ettei mahdu minun ja penkan ohitse eteen. Nyt kun töytäisee, niin koira automaattisesti refleksinä hidastaa.

Yleensä Ikaros ei siis räyhää kadun ulkopuolella, mutta, joskus se yllättää uusissa tilanteissa: esim. joku päivä menimme vieraampaan koirapuistoon käymään kauppareissulla, ja kun ajoimme puiston parkkikselle, niin eräs nainen päästi autosta saksanpaimenkoiransa alas vapaana juoksemaan. Musta, auton vieressä juossut iso peto oli liikaa, ja Ikaros alkoi haukkua koiraa, onneksi lopetti kuitenkin kun kielsin.  Koirien kohtaaminen sujuikin sitten jo ihan hyvin, Ikaros alistui kuten pennun kuuluu ja saksanpaimenkoira oli todella rauhallinen ja erinomaisesti koulutettu. Kerran ärähti kevyesti, kun Ikaros yritti ottaa pientä tikkua sakemannin edestä.

Oma taktiikkani on tehdä kaikesta epämiellyttävästä miellyttävää, koska loppujenlopuksi kielto vain tukahduttaa rektion näkymättömiin, eikä yleensä poista itse reaktiota. Jos koira pöhkii naapureita, niin sitten vaanin naapureita possunkorvia taskut täynnä, ja pyydän heitä antamaan koiralle herkkuja sen sijaan, että yrittäisin vain pelkillä kielloilla tukahduttaa reaktiota. Toki mukana on myös jokus vedellä täytetty ketsuppipullo, koska jos koirat käyttäytyvät huonosti, eivätkä kuuntele, niin vesipullo on se viimeinen keino, jolla vien sanani perille. Yleensä käytän sitä kuitenkin hallitakseni Teklan paimennusvimmaa, jonka ei ole tarpeen kohdistua Ikarokseen. Haluan koirien enemmänkin kunnioittavan omaa henkistä yliotettani vesipullon sijasta - kun kävin Teklan kanssa  pentukurssilla, niin vetäjä sanoi osuvasti, että ei kannata antaa vesipullon ottaa johtajan pallia taloudessa.

Nykyään puhutaan myös paljon siitä, että toisia koiria ei saa tavata remmissä, koska se johtaa räyhäämiseen. Mutta, jos koiria ei ikinä tavata remmissä, niin eikö myös se johda räyhäämiseen? Remmissä vastaan tulevat koirat jäävät pennulle kysymysmerkiksi, niitä jopa vältellään ja häädetään paniikissa pois. Ja koira kun on eläin, jolloin se yksilöstä riippuen saattaa pitää kaikkea tuntematonta uhkaavana - erityisesti, jos koiria tulee vastaan ehkä kerran päivässä, eikä niistä tule ikinä rutiinia.

Myös ohitusmiitit ovat mielestäni jossainmäärin hyödyttömiä, koska ne eivät edusta arkea. Jos yhtenä päivänä normaalin lenkkialueen ulkopuolella kymmenen räyhäävää koiraa kohtaa toisensa, ja niitä yritetään namittaa hiljaisiksi, niin lopputulos on todenäköisesti kymmenen räyhäävää koiraa myös miitin jälkeen.( Ohitusrinki on paras ehkä jo tottelevaisille koirille.)  Parasta pöhkijöille olisi, jos päivittäin tutulla kadulla kohdattaisiin vieras koira, jonka kanssa käännyttäisiinkin yhteiselle lenkille. Luulisi, että keskivertopässeilijäkin ymmärtäisi melko pian, että hei - tuo koira taitaakin olla kaveri, kun kerran kuljemme sen kanssa - ja alkaisi pitää vastaantulevaa koiraa potentiaalisena tuttavana. Koira ei silti edelleenkään pitäisi oikeutenaan tervehtiä vastaantulijaa, mutta saisi positiivisia kokemuksia vastaantulevista remmikoirista.

Myös irtokoirien häätäminen on mielestäni karannut käsistä: Puhutaan kovasti vieraan koiran häätämisestä velvollisuutena, ja sitä painotetaan koulutuksissa melkein jo hieman ylivakavasti. Unohdetaan lähes tyystin velvollisuus ottaa kadulla kiinni karannut lemmikki, joka muuten voisi jäädä auton alle tai paleltua pakkasessa. Kyllähän minäkin tottakai ensisijaisesti suojelen omaani potentiaalisesti agressiiviseltä koiralta, jopa hieman roturasistisesti - mutta jos vastaantuleva irtokoira on vain ystävällinen, innokas, riehakas yms, niin kyllä minä huspois-karjumisen sijasta pyrin nappaamaan sitä pannasta ja selvittämään kenelle se kuuluu. Mielestäni johtajan esittäminen oman koiran silmissä on vähemmän tärkeää kuin jollekin ihmiselle todennäköisesti paljon merkitsevän karanneen pölvästin nappaaminen. Kyllä tuntuisi äärimmäisen pahalta, jos oma koira karkaisi ja menisi tekemään tuttavuutta satunnaiseen koirakkoon, ja se potkittaisiin/säikytettäisiin pois sen sijaan, että se toimitettaisiin rankkuriin tai minulle...

 Meillä ei kerjätä ikinä keittiön portin takana....