Ei hittolainen, millainen sää tuli, siis kerta kaikkiaan. Internetin mittari näytti tiistaina kolmeakymmentä ja auringossa oli varmaan paikoin yli neljäkymmentä. Mietin jo ohjauksen perumista, mutta oli kuitenkin viimeinen kerta ja ensimmäinen jälkiohjaus. Pakkasin siis mukaan reippaasti vettä, ja läksin matkaan muistellen, että ohjauspaikalla on jo kuuden aikaan varjoa. (On kuitenkin metsäsaarekkeiden ympäröimänä.) Ja varjoa löytyikin, ja mikä parasta - ei ollut itikoitakaan, paitsi nyt ampiaisia, paarmoja ja sudenkorentoja, jotka jahtasivat allekirjoittanutta ilmeisesti aurinkorasvan takia. Erityisesti nautinnollinen hetki oli se, kun joku sudenkorento oli salakavalasti laskeutunut olkapäälle, ja sain ihan pienoisen sätkyn kun huomasin sen. Muutaman ampiaishyökkäyksen jälkeen olin niin vainoharhainen, että pyörin ja hyörin jatkuvasti edestakaisin. Kävelin lapsena metsässä ampiaispesään, ja isäni sai nyppiä kimppuuni hyökänneitä ampiaisia kainaloistani hiuksistani ja löysän t-paidan alta. Yllättäen olen siitä lähtien pelännyt ampiaisia, ja niitä nähdessä pelkään heti, että ryömivät pistämään vaatteisiin ja kainaloihin ja sekoan...
Mutta juu, oltiin siis siellä ohjauksessa, ja porukkaa oli paikalla noin kuutisen koirakkoa. Eli suurin osa oli peruuttanut, todennäköisesti säiden takia. Ja, onhan se eri asia itselle lähteä parin kilsan päähän, kuin ajaa kolmenkympin helteellä kauempaa.
Vuorossa oli jälki suht sulaneella pakastekanilla. En ollut kovin huolissani kanin löytymisestä, mielestäni Ikaros osaa käyttää nenäänsä - olin vain vakuuttunut, että hurtta ei jäljestä kunnolla, vaan vetää siksakkia samalla tapaa kuin etsiessään herkkuja. (Kyseinen toimintatapa on sen rutiiniksi muodostunut. )Vasta, kun minä olen remmin toisessa päässä, niin Ikaros seuraa jälkeä. Syykin on helppo löytää: olen kätkenyt kapeaan olohuoneeseen nameja siitä asti kun Ikaros on meille tullut, ja nameja etsiessään se on poukkoillut olohuoneessa paikasta toiseen etsien nappuloiden hajuja. Eli se on tottunut etsimään erillään olevia hajupisteitä. Ulkona lenkillä on taasen tottunut seuraamaan toisten koirien hajuja samalla kun kävelemme - Ikaroshan toi minut Lempiöjärveltä pois muiden jälkiä pitkin. Toisten koirien hajut se siis tuntuu jäljestävän, mutta jos kyseessä on namit, niin se alkaa poukkoilla etsien hajupisteitä. Riista tuntuu olevan jotain siltä väliltä.
Nou-ohjauksen jälkiosuudella Ikaros lähtikin sitten poukkoilemaan, ja teki alussa enemmänkin hakua kuin jäljestämistä. Kani löytyi kuitenkin kohtuullisen nopeasti, ja ohjaajan mukaan siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun kani napattiin suuhun ja lähdettiin palautukseen. Mutta, sitten menikin vähän mönkään. Ohjaaja nimittäin arveli, että kiireellä takaisin lähtenyttä koiraa ei kiinnostaisi piilossa olleen ohjaajan liikkeet, ja hän lähti rämpimään takaisin. No voi hyvää päivää, sehän ei tietenkään meitin labradorille sopinut, Eihän sellaisella kummallisella muovikassin kanssa heiluvalla pusikkorämpijällä voi olla puhtaita jauhoja pussissa, ja metiköstä alkoi kuulua sen päiväinen tuohtunut huuto, kun Ikaros tiputti kanin, ja alkoi raivota metsästä löytyneelle mörölle selkäkarvat pystyssä. Odottelimme toisessä päässä, josko koira lopettaisi, mölyämisen mutta lopulta oli pakko lähteä perään. Rämmin sitten metsään, ja kun näin Ikaroksen, niin huusin sille, että elä nyt viitti. Taustajoukkojen saapuessa mörönhäätöön Ikaros otti kanin taas suuhunsa, ja lähti tulemaan kohti paheksuen tukahdetusti huulten ja kanin välistä. Missä vaiheessa emäntää alkoi kyllä naurattaa hieman. Eikä se metsän mörkökään ollut niin kamala, kun Ikaros kävi ohjaajaa lopulta nuuskaisemassa - sehän olikin tutunhajuinen ihminen, voihan nolo!
Ikarokselle tehtiin sitten uusi jälki, joskaan ei ihan niin pitkää. Tällä kertaa kani tuli nopeasti suoraan minulle, ja vielä nätisti käteen. Saatoin siis poistua paikalta tyytyväisenä labradori-vahtikoiraani:-)
Loppumatkasta kävin kotirannalla heittämässä damia, kun huomasin virran olevan vähän voimakkaampi ja viileä vesi tuntui kuumakallea miellyttävän...
No comments:
Post a Comment