Kävimme tänään Ikaroksen kanssa pienellä metsätreenillä.
Aluksi vein hurtta vanavedessä seuraillen kaksi damia n. 60m päähän metsään, ja palasin samaa tietä takaisin. Ensimmäiseen hakuun koira lähti turvepaakut lentäen, ja toi nopeasti sivulle punaisen damin. Seuraavaan hakuun lähtiessä poikesi siinä 20m päässä sivulle, mutta takaisin kääntymisen sijaan jatkoikin matkaa ja palautti takaisin villasukkadamin.
Seuraavaksi laitoin koiran istumaan ja vein yksin damit samoille paikoille eri puolille polkua. Takaisin palatessani hurtta istui edelleen aloillaan, mitä en kyllä ihan odottanut, kun olin kuitenkin pari minuuttia poissa.
Lähetin koiran hakuun, ja pienen matkan päässä koiruus pysäsi ja kääntyi katsomaan. Sanoin uudelleen "hae" ja osoitin eteenpäin, jolloin koira lähti juoksemaan polun päähän. Sieltä löytyi taas dami, joka palautettiin käteen. Viimeiseen hakuun koira lähti suoraan ja palautti sivulle. Eli, alkaa pikkuhiljaa tulemaan laajuutta hakualueeseen. (Seuraavaksi alan siirtää dameja kauemmas polusta, ja viemään niitä ensimmäisestä kerrasta alkaen itse ilman koiraa.)
Uimatreeniinkin ollaan lisätty vaikeutta: nyt teemme niin että mies tiputtaa sillalta damin, ja koira ui sen hakemaan. Matkaa kertyy ainakin se 20m, ellei jopa 30m.( Koska matka on viisto, niin sitä on paha arvioida.)
Tänään sitten mies vain tiputti damin, ja virta alkoi viedä sitä kauemmas nopeammin kuin olimme arvioineet. Ikaros menettikin puolessa välissä näköyhteyden damiin, joka meni sillan alla varjoon. Niinpä hurtta kääntyi sijaistoimintona hakemaan ohi lilluvaa keppiä, eikä hevillä luopunut ajatuksesta, vaikka huusin rannalla kieltoja. Koira saavutti (rannalla hyppivästä mölyapinasta huolimatta) kepin ja kääntyi palauttamaan. Jatkoin kuitenkin kieltämistä, ja koira sitten lopulta ymmärsi yskän, hylkäsi kepin ja kääntyi takaisin. Silloin se huomasi taas virran viemän damin, ja ui vimmattuna hakemaan sitä. En ollutkaan nähnyt sen vielä uivan niin nopeasti, herra tosiaan halusi sen damin. Ja, niin halusi sillan päällä jännittävä miehekekin, jolle ennen rantakeikkaa vakuutin, ettei me hukata sitä kallista damia, jos sitä nyt kerran heitetään jokeen, hi hih hii...
Matkalla kohtasimme myös pari koiraa, ja pääsimme kontaktissa ohitse. Yhdessä vaiheessa kevättähän oli vaihe, jolloin nameja enemmän kiinnosti vastaantulijoille öriseminen, mutta nyt Ikaros taas hakee itse kontaktia ja pitää ns. turpansa tukossa. Varsinainen uhmaikä on kuitenkin vasta tuloillaan, ja merkkailun/ruopimisen määrästä päätellen Ikaros on selvästi pikkuhiljaa päässyt äijäilyn makuun. Viimeaikoina on saanut muistutella mm. siitä miten kissojen kanssa ollaan, kun niitä käydään sörkkimässä korvat ja häntä pystyssä. (Hmmmm. Onko nämä riistaa? Voinko minä leikkiä näillä? Voisinko ottaa yhden suuhuni ja kantaa?) Kille on nykyään ottanut sen politiikan, että Ikaros saa turpaansa heti, kun erehtyy tunkeilevaksi. Sen ansiosta pointti on mennyt perille, mutta Mintturaukka on taas ihan pihalla tästä maailmanmenosta, eikä kyllä tajua itseään auttaa, vaikka koira työntäisi sitä kuonollaan pitkin eteistä...
Selventää on myös pitänyt minkä verran on sopivaa komennella ihmistä( eli 0%)Taannoin pyysin Ikaroksen kainaloon sängylle rapsuteltavaksi, ja kun sitten lopetin, niin herran alkoi lätkiä tassullaan patjaa ja vaati ölisten lisää huomiota ja rapsua. Tuli kyllä satikutilähtö sängyltä moiselle paviaanille:-)On myös alkanut esiintyä pienimuotoista valittamista, kun komennan koiraa autossa makuulle. Ilmeisesti päätään nostaa ns. viimeisen sanan syndrooma, eli totellaan, mutta totellaan mutkuttaen, ja kun mutkuttamisesta kielletään, niin mulkoillaan loukaantuneena kulmien alta tyhmää apinaa, joka ei anna periksi.
No comments:
Post a Comment